|
Kun seurasi television homokeskustelua menneellä viikolla, joutui aikamoisen hämmennyksen ja ihmettelyn valtaan. Ei siksi, että äärikonservatiivit olivat totutulla yksioikoisella ja julmalla tyylillään paukuttelemassa omaa 'raamatullisuuttaan', vaan ennenkaikkea siksi, että eräs kirkkomme piispa, jolla pitäisi sentään olla sekä teologista sivistystä että arviointikykyä, meni kritiikittömästi konservatiivien takuumieheksi. Luterilaisen kirkon työntekijöistä ja jäsenkunnasta kuuluu kuitenkin pieni vähemmistö Päivi Räsäsen ja hänen edustamansa kristillisen liiton ja joidenkin muiden äärivanhoilliseen porukkaan ja piispan tehtävänä olisi omista näkemyksistään huolimatta tuoda asiaa esille vähän laajemminkin. Räsäsen ivalliset lausunnot siitä, ettei hänen tietojensa mukaan kukaan ole sentään eronnut kristillisestä liitosta osoittavat, että hän oli jälleen keräämässä vastuuttomasti vain poliittisia irtopisteitä, eikä hänellä näytä olevan kirkollisesti vastuulllsta kantaa kyseessä olevaan asiaan. Konservatiivien jatkuvasti toistelemat 'oikea usko' ja 'oikea raamatullisuus'. joihin he sanovat näkemyksensä perustuvan, eivät oikeastaan tarkoita mitään. 'Oikean uskon' käsite syntyi aikanaan eri variaatioissaan erilaisten uskonnollisten suuntauksien ristipaineissa, kun ensimmäisten vuosisatojen neuvotteluissa ja synodeissa väiteltiin kristillisen uskon sisällöstä ja sitä soviteltiin ympäristön erilaisiin haasteisiin. Sen jälkeen jokainen kirkko ja suuntaus on määritellyt oman 'oikean uskonsa'. On myös selvää, että jo ensimmäisten vuosisatojen aikana määritelty 'oikea usko' on jo ollut muuta kuin historiallisen Jeesuksen esimerkkiin ja sanoihin perustuva elämä. Eikä Räsänen voi noin vain väittää, että hänen 'oikea uskonsa' olisi tänä päivänä juuri se, mitä esim. enemmistö kirkossamme kannattaa. Kun lisäksi muistamme, mitä historian kuluessa on 'oikean uskon' nimissä tapahtunut, luulisi sivistyneen lääkärinkin nyt vähän ajattelevan ennenkuin ryhtyy 'oikean uskon apostoliksi'. Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa kirjoittaa vasta ilmestyneessä papeille ja kirkon työntekijöille osoitetussa synodaalikirjassa: "Erityisesti oikean uskon pakko ja käsitys siitä, että Jumalan tahdon toteuttamisen nimissä lähimmäiselle saa tehdä mitä tahansa, ovat eri aikoina johtaneet monenlaiseen julmuuteen ja raakuuteen, paljaaseen pahuuteen". Toinen konservatiivien rakastama ja kirkossamme jo pitkään väärin käytetty ase on 'raamatullisuus'. Jälleen kerran huomattiin, että he tarkoittavat sillä kirjaimellisesti kaikkien ohjeiden ottamista sellaisinaan raamatusta ilman tulkintaa. Tuollainen fundamentalistinen asenne on epäjumalan palvontaa eikä ole milloinkaan johtanut mihinkään hedelmälliseen ja varteenotettavaan raamatun ymmärtämiseen. Tutkija Outi Lehtipuu on ilmaissut asian näin: "Todellisuudessa raamattu ei sano mitään. Ihmiset tulkitsevat tekstejä ja antavat niille merkityksen. Eettistä ja poliittista vastuuta ei pidä paeta 'Raamatun selvän sanan taakse', sillä sellaista ei ole olemassakaan. Vastuu on tulkitsijalla". Monia nykypäivän eettisesti vaikeita kysymyksiä ei voida ratkaista noukkimalla esiin joitakin kohtia raamatusta, joka heijastelee aivan toisenlaisten yhteiskuntien ja elämänlaatujen olosuhteita ja tapoja. Luterilaisina kristittyinä voimme sensijaan nostaa esille ajatuksen kristuskeskeisyydestä, lähimmäisenrakkaudesta ja ns. kultaisesta säännöstä, joiden pitäisi antaa suuntaa. Kristillisen etiikan tulisi olla ennen muuta rakkauden etiikkaa ja opit ja raamattu vaativat aina uutta tulkintaa uusissa oloissa. Ja tässä tuntuu olevan se laiminlyönnin aihe, josta voimme olla häpeissämme kirkossamme: emme ole riittävästi ottaneet huomioon historiallisen raamatuntutkimuksen tuloksia emmekä ole suorittaneet uskomme tulkintaa tämän päivän maailmankuvaan. Olemme olleet liian hiljaa kristinuskoon ja sen oppiin jo alunalkaen muualta tulleista tekijöistä ja myöhemmistä vaikutuksista. Kirkkomme on ollut vaikenemisen ja hyssyttelyn kirkko aivan liian kauan. Kuitenkaan yksikään pappi ei ole vuosikymmeniin voinut hoitaa menestyksellisesti virkaansa ilman esim. historiallis-kriittisen raamatuntutkimuksen huomioonottamista, joka antaa syvyyttä ja pohjaa asioiden pohtimiseen ja myös eettisesti järkevien ratkaisujen hakemiseen. Jos homoseksuaalisuuteen etsii ratkaisua vain tuhansia vuosia vanhoista teksteistä sellaisenaan, päätyy varmasti erilaiseen tulokseen kuin historiallisen ramatuntutkimuksen, kristillisen etiikan ja lähimmäisen rakkauden, muuttuneiden jumalakuvien, ihmiskäsitysten ja ihmisarvo- ja oikeudenmukaisuuskäsitysten sekä länsimaisen tasa-arvo - ajattelun kautta. Jos ihminen tekee raamatusta jumalan - siis epäjumalan, voi häntä hyvin verrata islamilaiseen talebaniin, joka panee Koraania täytäntöön 'oikean uskon' nimissä. Valitettavaa kirkkomme kannalta tällaisten debattien yhteydessä on se, että sivistyneet, suvaitsevaiset ja fiksut ihmiset eivät tällaisten turhauttavien kokemusten jälkeen jaksa enää lähteä vaikuttamaan asioihin sisältäpäin vaan sanoutuvat irti kirkon jäsenyydestä ja jättävät kirkon yhä enenevässä määrin konservatiivien temmellyskentäksi. Toivoa kuitenkin sopii, että monet vielä ymmärtävät kirkon tarvitsevan tässä tilanteessa tukea niiltä, jotka edustavat ihmisläheisempää, suvaitsevampaa ja ymmärtävämpää asennetta niin homoseksuaaleja kuin muitakin toisella tavalla eläviä ja ajattelevia kohtaan. Vastuullinen ja hyvä elämä ei voi olla kiinni sukupuolesta ja siitä kenen kanssa elää. Heikki Rantala,rovasti
|
